« Näin päätökset syntyvät | Etusivu | Toivon parasta, odotan pahinta »
joulukuu 21, 2004
Merkityksenantoa
Eilisen kirjapaketointiurakan jälkeen kotiin tarpoessa tuntui iljettävällä tavalla aivan siltä, kuin olisi ollut kotiutumassa oikeista töistä. Kyseessähän ei ollut mikään harrastelijamainen perheen ja sukulaisten kääröjen käärintätoimi, vaan veren ja hikikarpaloiden makuinen kolmen paketin minuuttivauhdilla eteenpäin jyristävä kirjakauppaympäristössä tapahtuva asiakkaiden ostosten paketointi. Paketointimaksut menivät hyväntekeväisyyteen, mutta kuten sanoin, tuntui työltä.
Tänään sitten olen valmistellut vauvan puklausrättejä. Ellei minua ja ompelukonettani olisi, baby-to-be:llä ei olisi, mihin puklata, tai ainakin rätit hiutuisivat olemattomiin jatkuvassa pesukoneen pyörityksessä, sillä niissä ei olisi reunavahvisteita.
Tämä kirjoitus viimeistään vakuuttaa minut ja universumin siitä, että olen tärkeä. Nyt kun aurinkokin viimein paistaa ensimmäistä kertaa kuukausiin - siltä tuntuu, olokin on vihdoin kuin superihmisellä.
Laura 21.12.04 14:20 | TrackBackMitämitä? Sielläkö myös vauvan odotusta? Vai menikö huti oikein urakalla ja baby-to-be olikin jonkun toisen? Joka tapauksessa, nostan hattua moisille valmisteluille. Ompelee samalla itselleen muutaman vaihtopaidankin kun ei aina puklut tähtää oikein.
Kirjoitti pippuri 21.12.04 17:13
Beibi, kuten meidän mummakin aina sanoo, on menossa toiseen perheeseen. Mutta tässä blogissakin sitä odotetaan varovaisella innostuksella - sellaisella innostuksella, jonka voi kuvitella olevan henkilöllä, joka ei ole altistunut vastasyntyneille yli kymmeneen vuoteen, mutta alkaa kauhukseen olla syvimmässä lapsentekoiässä.
Enää viisi viikkoa.
Kirjoitti Laura 21.12.04 22:34
