« Riddickin aikakirjat | Etusivu | Pakkomielteestä ja hulluudesta »
elokuu 24, 2004
Tyttö ja helmikorvakoru
Toivoisin oikeastaan, etten olisi kuullut niin paljon ylistystä Tytöstä ja helmikorvakorusta, kuin mitä kuulin. Jos kymmenen kertaa kuulee, että elokuva on tosi hyvä, sitä alkaa suunnilleen odottaa, että se kokemuksena muuttaa koko elämän. Kun näin ei tietenkään käy, olo on huijattu. No, mutta:
Pidin suunnattomasti elokuvan äänimaailmasta. Se on enemmän kuin pelkkä tunnusmusiikki, joka sekin oli tässä tapauksessa kaunis (tunnusmusiikkia voi kuunnella vaikka kotisivulta). Joku taisi omassa blogissaan sanoa, että elokuva on hyvin hiljainen. Niin se onkin: ei autoja, aseita eikä takaa-ajomusiikkia. Vain siipikarjan ääntelyä, tippuvaa vettä, huonekalujen kolistelua. Äänimaailma ei ollut liioiteltu, kuten joissain elokuvissa (joissa jokainen tömäys on kuin moukarinisku betoniseinään ja säilät soivat pienestäkin liikkeestä). Korviani herkisti äänille erityisesti vielä sekin, että esityksen alussa äänet eivät toimineet ensimmäiseen puoleen minuuttiin. Luettuani tuon kommentin hiljaisuudesta, otin äänettömyyden melkein elokuvaan kuuluvana.
Pidin myös elokuvan ulkonäöstä. Lavastus oli tehty huolella, mitä nyt jotkin metalliesineet tai jokin kiveys oli pistävinään silmääni. Vaikka enhän minä tuollaisten seikkojen autenttisuutta osaa oikeasti arvioida. Pidin pienieleisyydestä: tavallisesta perheestä ja tavallisista askareista. Tiedän olevani menneisyyttä surutta romantisoiva pöljä, mutta on aina niin kiehtovaa muka kurkistaa todelliseen menneisyyteen.
"Tytöllä" eli piika Grietillä riitti pyykkiä – näkemäni mukaan ainakin yhtä paljon kuin minulla. Saadaankohan 360 vuoden kuluttua aikaan ihastuneita huokauksia katsomoissa, kun eläydytään minuun varaamassa pyykkivuoroa pesutuvassa väsynein katsein, laskemassa opintotuen pennosia lähi-Kextran kassalla?
Osuin vahingossa Vermeer-galleriaan, jossa voi kauniiden taulujen lisäksi ihastella todellista jalokiveä (huonojen) käyttöliittymien joukossa.
Laura 24.08.04 17:27