« Oi vääryys | Etusivu | Vanhuus ei tule yksin »

marraskuu 20, 2003

D'oh

Huuh. Suurella sympatialla luin Mean koettelemuksista yleisön edessä, sillä vaikka itse jännitin tänään kovasti, ei koettelemus ollut mitään PowerPoint -tuskaan verrattuna. Pakko se on saada silti purkaa.

Tausta: on haastateltava opinalani erään osa-alueen tehtävissä erittäin korkeassa ja vaikutusvaltaisessa asemassa olevaa henkilöä ainejärjestölehteemme. Siis tämä tyyppi toimii kansainvälisellä tasolla ja yleensä häntä haastateltaisiin Helsingin Sanomiin, minä en tajua vielä pintaa syvemmältä mitään siitä, mikä on hänen elämäntyönsä ja kyselen ihan blondina "kaikennäköistä" lehteen, jonka levikki on jotain 60:n ja 70:n välillä.

No: saan kuitenkin häneltä aikaa, koska hän sympatiseeraa vanhaa ainejärjestöään. Itse asiassa hän osoittautuu erittäin mukavaksi, mikä kuitenkin vain pahentaa asiaa, koska innostun lörpöttelemään kaikennäköisiä noloja omia näkemyksiäni alan tulevaisuudesta ja "nykyään meillä opiskelijat sitä ja tätä".

Lopuksi: jostain syystä sanon vielä nuoleskelevaan sävyyn harkitsevani suuntautumista juuri hänen alalleen, vaikka oikeastaan mielessäni on jo pitkään kangastellut aivan toinen. Ehkä olen liian herkkä pitämään sitä, ettei polta siltoja edestään sinä, että kieli ruskeana hankkii koko ajan itselleen parempaa. Tässä tapauksessa työpaikkaa.

Nyt: voi nolous. *itsesäälissä kieriskelyä*

Laura 20.11.03 20:09