« D'oh | Etusivu | Loppua ennen kuin kunnolla alkaakaan »
marraskuu 21, 2003
Vanhuus ei tule yksin
Mitä vanhemmaksi tulee, sitä kovempi kiire. Isä ei ikinä ehdi vierailla meillä kymmentä minuuttia kauempaa. Hyvä jos joskus teekupin juo. Mummakin on jo eläkkeellä, mutta mitään ei ehdi, kun kiirus painaa. Äiti suunnittelee synkkänä samaa.
Minä en kyllä kestä, jos tahti tästä vielä kiihtyy. Päinvaston minusta tulee kuin se mummo Stockmannilla, joka osti viiden ruuhkassa lehtipisteestä kymmenen minuuttia veikkauslappua ja raha-arpaa. Jonossa siinä perässä olin jo myöhässä ja kymmeneenlaskussa menossa yhdessätoista, kun repliikki "niin ja sitten mulla on tämmöinen" alkoikin jo naurattaa. On sentään jonkin verran mukavampaa hihitellä, vaikka vain itsekseen, kuin poksauttaa verisuoni päästään.
Varoitus
Kun minä tulen vanhaksi minä pukeudun violettiin ja punaiseen hattuun joka ei rimmaa eikä sovi minulle.
Ja eläkerahoilla ostan brandya ja kesähansikkaat
ja silkkisandaalit ja sanon ettei meillä ole varaa syödä voita.
Kun väsyttää istun jalkakäytävälle
ahmin kaupassa maistiaisia ja painelen hälytysnappuloita
ja kolisutan kepilläni rauta-aitoja
korvaukseksi nuhteettomasta nuoruudestani.
Menen sateeseen aamutossut jalassa
ja poimin kukkia vieraiden ihmisten puutarhoista
ja opin syljeskelemään.
Sinä saat pitää karmeita paitoja ja kerätä lisää läskiä
ja syödä kaksi kiloa nakkeja kerralla
tai pelkkää leipää ja pikkelssiä koko viikon
ja hamstrata kyniä ja lasinalusia ja muuta roinaa laatikoihin.
Mutta nyt meidän täytyy pitää säädyllisiä vaatteita
ja maksaa vuokra kiltisti eikä puhua rumia kadulla
ja näyttää lapsille esimerkkiä.
Meidän täytyy kutsua ruokavieraita ja lukea sanomalehdet.
Mutta ehkä minun pitäisi jo vähän harjoitella?
Etteivät ihmiset hämmästy ja säikähdä sijoiltaan
kun minä yhtäkkiä olen vanha ja pukeudun violettiin.
Jenny Joseph
Laura 21.11.03 12:54