« Toipumassa | Etusivu | "MIES: Kultaseni, miksi sinun täytyy »

tammikuu 06, 2004

Leikin loppu

Tämä on viimeinen lomapäivä. Epätoivoinen olo. Mikään ei ole koskaan tuntunut niin oikeudenmukaiselta kuin nämä kaksi ja puoli viikkoa vapautta. Pitkästä aikaa sain verestää muistojani siitä, mitä on Tylsyys: kun voisi kyllä lukea kirjoja tai kävellä lumisateessa tai leipoa tai kerrankin rauhassa ja tyyneydellä tehdä kotitöitä (mihin naiselle opetettu vaisto silloin tällöin ajaa), mutta kun ei huvita.

Kyllä, siivoamisestakin voi joskus saada mielihyvää, vaikka mielihyväilmiö muulloin kuin kohdalleen sattuessa aiheuttaakin kummastusta. Yleensä siitä vain ei ole aikaa nauttia.

Nyt on pakko saada vuorokausirytmi ojennukseen (ei enää ensimmäistä, kankeaa tihrustusta kelloon kymmenen aikaan ja tyytyväistä jatkoaikaa kahteentoista) ja yritettävä muistaa, että on velvollisuuksia. Positiivista on, että nyt on lähdettävä välillä uloskin, nähtävä ihmisiä ja muisteltava, miten ollaan seurassa. On kaivettava lämpimät vaatteet sängyn alta (minne ne ovat joutuneet potkituiksi) ja puisteltava pölyt niistä; niitä ei ole juurikaan tarvittu, kun lähikauppa on pihan toisella puolella.

Ihmeellisimpiä elämyksiä lomailussa on nähdä avoinna ne pikkuliikkeet ja lounaskahvilat, jotka normaalisti ovat auki vain viikolla kymmenestä neljään, ja näin näyttäytyvät työläiselle ja muuten kiireiselle vain pimeinä ja suljettuina. Nähdä muut konttorirotat palailemassa kotiin välipäivien työvuoroista niihin aikoihin, kun itse on ryömii asunnostaan, häikäistyneenä auringonvalosta, kauppaan ostamaan maitoa aamukahviin.

Tämä on oikeastaan harjoitelma kirjoittamisesta ja uudelleen avautumisesta. Kuten muutkin bloggaajat ovat todenneet, paluu näppäimistön ääreen on kankea ja tyhjän näytön kammo on palannut.

Laura 06.01.04 13:02