« Kun mulla on tää dynastia | Etusivu | Arkipäivän fanaatikot nyt »

helmikuu 02, 2004

Puhelinkammo

Olen vilpittömän helpottunut, jos on mahdollisuus lähettää sähköpostia puhelun sijaan. Varsinkin kaikennäköisiin virastoihin ja pomoille. Soittamisen miettimiseen ja muuhun rauhalliseen valmistautumiseen täytyy yleensä kuluttaa ainakin päivä.

Soittaminen ei tule kyseeseen saman tien, kun sen pakko on tullut eteen. Täytyy olla sopivassa mielentilassa: rauhallinen, keskittynyt, kunnolla herännyt, kotona.

Päätetyn soittohetken lähestyessä on kerättävä rohkeutta ja estettävä itseä keksimästä tekosyitä peruuttaa soittaminen. Kestettävä ne puhelimen hälyttämiseen kuluvat sekunnit.

Pahinta on, kun ensin vastaa nauhoite, joka kertoo, että puhelu siirretään. Odotan uudelleen hälytystä. Puhelu ohjautuu vastaajaan. Kaikkein eniten maailmassa inhoan vastaajiin puhumista ja niiden kuuntelemista, joten sama tuska on kärsittävä lähitulevaisuudessa uudelleen. Kunhan saan viitseliäisyyttä ja rohkeutta kerättyä.

Ehkä soittaminen on siksi niin inhottavaa, että yleensä joutuu kysymään jotain omituista tai pyytämään jotain palvelusta. Soittaessani olen altavastaajana. Soittamisen kohde saattaa myös olla huonolla tuulella, tai kiireinen, tai on ohjannut puhelut siirtymään kännykkäänsä ja ajaa juuri autolla tai on kaupan kassalla. Ja vaikka hän voisi kaikin mokomin olla vastaamatta puhelimeen huonoon aikaan, silti minä tunnen syyllisyyttä, jos olen mokoma soittanut.

Minua pisimpään seurannut painajaismotiivi on Puhelimella soittaminen. En saa millään paineltua nappuloita oikeassa järjestyksessä, ja joudun aloittamaan aina alusta. Minua takaa ajava rikollinen lähestyy ja lähestyy, enkä saa yhteyttä hätänumeroon, tai peräti äitiin. Pahinta oli muutto- ja puhelu-teemojen yhdistyminen: uusi asunto olikin täynnä liesiä ja tiskipöytiä (huh), eivätkä omat tavarat mahtuneet sisään millään. Itku silmässä yritin vuokraisäntää kiinni. Ei onnannut.

Laura 02.02.04 10:01