« Pakkomielteelle annetaan valta | Etusivu | Kotityöt, parisuhteet ja tasa-arvo! »

helmikuu 22, 2004

Jollain teemalla koottuja haja-ajatelmia

Jotain nykyisestä suhteestani telkkari-toosaan kertoo, että voin laskea jo kolmena peräkkäisenä lauantaina seuratun Star Trekin addiktioksi. Käsikirjoitus on käsittämätöntä, näyttely ihan juustoa, legendatekijäkään ei ole minulle niin tärkeä, mutta jostain syystä sarja on siepannut mukaansa. Ehkä yhtäkkinen kiintymys johtuu siitä, että sarjaa esitetään ainoaan aikaan viikosta, kun olen varmasti kotona: lauantaina alkuillasta.

Tai ei, paljastettakoon totuus: olen ihastunut Spockiin. Ei saa kysyä miksi - ehkä kadehdin sitä kylmän logiikan mahdollistamaa kykyä olla lopulta aina oikeassa, vaikkei totuus tietysti ole aina miellytävä.

Siksi minua ottaakin päähän, että sain aikoinaan Star Trek -persoonallisuustestistä vastaavimmaksi persoonallisuudeksi kapteeni Kirkin. Hiiteen se tylsimys! Shatner-kiihkoilijoille suosittelen Beatles-covereita.

Mielestäni epäonnistuneesta persoonallisuustestistä toiseen: Tossuttelijan kautta saadun Sormusten herra -parisuhdetestin tulos vasta nostikin niskakarvat pystyyn. Sen mukaan pitäisin teoksen tarjoamista miesmalleista eniten Grima Kärmekielestä. Pelästyksissäni en lukenut edes tulosta loppuun. Ties mitä totuuksia sieltä olisi paljastunut; sellaisia, joita en edes halua tietää.

Ja elokuvasta kolmanteen: Pirates of the Caribbean oli oikein viihdyttävä - mainiosti kirjoitettu - mutta pisti korvaan, että yhtäkään kirosanaa eikä edes pehmustettua manausta lausuttu koko elokuvan aikana. Hei haloo, käsittelyssä ovat sentään ronskit merirosvot ja karaistuneet maakravut. Onneksi tappeluita, kolkkauksia, yli-inhimillisiä hyppyjä kallioilta ja rujoja epäkuolleita oli tarpeeksi. Mutta vain yksi suudelma. Pitkiä katseita senkin edestä.

Niin että voisiko joku moralisti vielä kerran selittää, miksi väkivalta on hyväksyttävää katseltavaa, mutta ystävällisempi kanssakäyminen - seksi - ei? Ja miksi myös kiroilu on tiukemmassa pannassa?

Seksistä tulikin mieleeni perjantai-iltana tapitetuksi tullut Pianonopettaja. Myös erittäin hyvin kirjoitettu tarina. Jatkuvasti jouduin miettimään, sympatiseeratako surkeaa äitiä, surkeaa tytärtä/musiikin professoria/naista vai nuorta miestä. Aina välillä asetelma heitti kuperkeikkaa. Mahtavaa. Toisaalta elokuva toimi sangen väkevänä varoitustarinana vanhaksipiiaksi jäämisestä. Jollain tapaa siinä tilanteessa sitten kai vinksahtaa, varsinkin jos asuu ja nukkuu samassa sängyssä sukulaisnaisen kanssa.

Kelaus takaisin alkuun eli töllöttimeen: Haluaisin hankkiutua eroon taloutemme toisesta televisiovastaanottimesta, koska neljäänkymmeneen neliöön kaksi ruutua tuntuu liioittelulta, varsinkin, kun oma katseluni on mitä on. Ilmeisesti radikaali poistomenettely ei kuitenkaan ole mahdollisuuksien rajoissa: kun toisessa telkkarissa on jo kiinni DVD-soitin ja kaksi konsolia, toinen tarvitaan videoille. Tai helkkari, miksei siihen elektroniikkasotkuun muka vielä yksi vekotin mahtuisi.

Laura 22.02.04 22:40