« Barrikadeille sieltä! | Etusivu | Semantiikka hukassa »
helmikuu 26, 2004
Plörööt
Ote tästä maailmasta alkaa lipsua. Kymmenen minuutin sisällä onnistun pukemaan paidan väärin päin päälle (ja esiintymään näin julkisesti), hukkaamaan rahaa lompakkooni (kuka on käyttänyt multa viistoista euroa?!) ja polttamaan kämmenen kahvipannun pohjaan.
Kaiken lopuksi tölväisin itseäni työpaikan kulkukortilla silmään, jopa silmälasien ohi. Silmää särkee; en uskalla mennä lääkäriin, jos se vaikka sanoo, että verkkokalvo on repsahtamaisillaan irti tai jotain muuta kamalaa.
Pahinta tässä häsäämisessä ovat töräytykset. Ne lausumat, joiden päälle sopisi soittaa semmoista vanhanaikaista, kovaäänistä auton torvea, että maailma olisi parempi paikka. Ne, joiden jälkeen tekisi mieli vajota tuolilta maahan, valua oven alta ulos ja maanrakoon, kun luuli olevansa laukaisemaisillaan jotain uskomattoman hienoa, pistävän älykästä mutta ulos tulikin jotain, joka kuulosti aivan kohteen epäpätevyyttä osoittelevalta rasvaiselta vihjaukselta tai muuten sosiaalisesti häiriytyneen lausumalta.
Jos kadulla tulee joku vastaan sihisten itsekseen ja irvistellen, on olemassa pieni
mahdollisuus, että se olen minä juuri tässä mielentilassa. Mitä tekevät ihmiset, joilla ei ole ketään sanomassa, että olet ihan hyvä tyyppi, vaikka välillä ihan pössöö?
