« Lasten vapautusrintama | Etusivu | Meemi »

huhtikuu 11, 2004

Kirkastus

Jo perinteiseksi muodostuva pääsiäiseen sijoittuva koti-kotipaikkakunnan ravitsemusliikkeiden kannattaminen sai toisen osansa eilen illalla. Pikkupaikkakuntien ongelma on, että 10 kilometrin säteellä kotoa on vain ne pari paikkaa, jossa aikamiespojat ja joskus ukkomiehetkin notkuvat ja jossa et voi välttyä vanhojen koulukavereiden tapaamiselta. Yksityisyyden suojan takaamiseksi on lähdettävä kymmenien kilometrien päähän lähimpään kaupungintapaiseen.

Niin, säännöllisin väliajoin sitä sitten kuvittelee, että pääsee helpommalla, kun ei lähde lähijuottolaa kauemmas. Väärin. Jos missä paikallisessa vain on yksi tai useampia tuntemattomia naisia koolla, siellä herää oitis kantisten kiinnostus.

Istuttuamme pöydässä noin kolme minuuttia ensimmäinen rojahtaa vastapäätä. Sanotaanko itseä kaksi kertaa kookkaammalle äijälle, jolla on niska kuin tierumpu ja seisovat silmät suoraan, että haista *, mene pois häiritsemästä? Ehkä jossain sanotaan, mutta me maalaistytöt olemme piinallisen hyvin kasvatettuja. Se taitaa sitä paitsi olla niinjurrissa, että vaikka sanonkin sille nimeni ja isänkin nimen ja miltä kylältä ollaan kotoisin, ei se sitä aamulla muista.

Olennaiseen, eli kaverin kanssa jutteluun on mahdotonta keskittyä kuunnellessa jatkuvaa "katomikänainen", "kylläonkomianainen", "tuonmääkylläveinkotianainen" -örvellystä. Seassa on myös täysin käsittämätöntä ökellystä. Kun humalainen tahtoo hönkiä naamaan, hän kiinnittää huomion tökkimällä sormella reiteen.

Ensimmäinen häirikkö houkuttelee paikalle kaverinsa ja tämä taas kaverinsa... Pinna alkaa palaa, ja lopulta baarikärpänenkin sen huomaa. Kommentistani, että kannattaisi kysyä toisenkin mielipidettä ennen kuin on häntä mihinkään viemässä, hän yhtäkkisen loukkaantuneena hän toteaa, ettei häntä tarvitse pelätä, hän ei ketään raiskaa, kömpii meidän ylitsemme ja häviää tupakansavun
läpi horisonttiin.

Pienen hetken minulla on syyllinen olo: olihan se ärsyttävä ja häiritsevä, ja päällekäyvä, ja aivan tolkuttomassa humalassa, mutta olinko se nyt sittenkin jollain kierolla tavalla minä, joka loukkasin sitä? Sitten oivallus valtaa mieleni: mutta tämähän merkitsee sitä, että... minähän olen Ylemmän Tason Nainen! YTN! Kauan kaivattu tasonnousu on viimein totta! Miltei juoksen äijän perään puristamaan kättä - kiitos tästä henkisen kasvun mahdollisuudesta - mutta hän on kadonnut Takahikiän yöhön.

Laura 11.04.04 10:39