Kuluttajablogista, päivää! Tänään aiheena parhaimmat ja huonoimmat ostamani jalkineet koskaan. Vasemmalla Meindlin vaelluskengät, joilla kävelee vaikka maailmanloppuun asti ilman hiertymiä ja kipuja. Istuu jalkaan kuin valettu, pitää veden ulkona ja nauhoitus on täydellinen. Olettaisin niiden kestävän vuositolkulla. Ainoa moite on, että niitä ei voi käyttää talvikenkinä, koska pohja on pakkasella liukas.
Niin, se nauhoitus. Siinä onkin huonoimman ostokseni, viime vuonna hankittujen Salomonin talvikenkien suurin kompastuskivi. Kengät näyttävät kaupan hyllyllä hyvältä ja tuntuvat mukavalta jalassa liikkeessä taaperretun kymmenen askeleen verran. Lämpimyyskin hivelee. Jos kävelyä jatkaisi viisikymmentä metriä, huomaisi kengänauhojen auenneen. Ensitestissä nauhat aukesivat kahden kerroksen jälkeen pomppiessani rappusia alas. Seuraavan kerran laitoin ne kiinni alhaalla. Kolmannen kerran päästessäni talon pihalta pois. Neljännellä kerralla ensimmäisessä risteyksessä laitoin umpisolmun. Sekin aukesi kahdessa minuutissa. Jättämällä ainoat oikeat lenkit nauhoimatta ja pysymällä alempien kangaslenkkien varassa pääsi kengillä varovasti astellen parin kilometrin päähän määränpäähän. Paluumatkalla jo aukesivat.
Jo kuvastakin näkee, että lakeerikenkiin tarkoitetuilla ohuilla ja liukkailla nauhoilla ei ole edes teoreettista mahdollisuutta pysyä kiinni, vaikka käärisi jeesusteippiä ympärille. Parempi kengännauha ei mahdu hyvin tiukoista kangaslenksuista (luultavasti eivät kovin kestävät) läpi. Sekään ei auttaisi, koska solmu tulee alle sentin päähän kielekkeen karvaisesta kärjestä, jolloin se lipsahtaa pois paikoiltaan. Allekirjoittaneelta jäivät huonot puolet huomaamatta, kun myyjätyttö huitaisi kengän koipiin. Kaduttaa. Kengässä voisi noin muuten olla ainesta, sillä pohja on pitävä ja kenkä on lämmin. Niillä ei vain voi kävellä.
Jos joskus tapaan Salomonin kenkien suunnittelijan, syötän kengät sille ilman Auran sinappia. Kengännauhat saa imaista sieraimiinsa.
