Viikonloppuna painelin metsään pienelle patikkalenkille. Tavoitteenani oli nauttia rauhallisesta luonnosta, ottaa jokunen valokuva ja herkutella nuotion ääressä hyvästä grillimakkarasta ja tölkillisestä olutta. Optimistina ajattelin, että hattu päässä estäisi hirvikärpästen invaasion kuontalossani. Valokuvista tuli huonoja, syyllistä voin etsiä katsomalla peilikuvaani. Makkara ja olut olivat juuri niin hyviä kuin pitikin, rauhasta taas ei ollut tietoakaan.

Tulipaikalla oli kolmilapsinen perhe. Perheen äiti oli tomera tapaus, ainesta vääpeliksi. Nainen ei ollut sekuntiakaan hiljaa, kielsi kersoiltaan kaiken mahdollisen ja kailotti ääneen jokaisen ajatuksena. Taukoamaton äänekäs kälätys alkoi käydä hermoille. Mies vaikutti mukavalta hemmolta, joka tyytyi osaansa. Perhe söi nihkeästi lämmitettyjä kevyitä kalkkunanakkeja, karsinogeenit kun ovat pahasta. Minä en kykene kuvittelemaan haaleaa kalkkunanakkia surkeampaa grillisyötävää. Kakarat hokivat koko ajan haluavansa jo kotiin, toivoin äidin kuuntelevan jälkikasvunsa toiveita.

Lopulta perhe kasasi kamppeensa ja lähti pois jättäen jälkeensä kasan käytettyjä nenäliinoja ja tyhjän nakkipaketin. Muovipussit sentään raahasivat mukanaan. Hetken ajan kuuntelin loittonevaa kailotusta, kunnes se häipyi kuulumattomiin. Vihdoinkin. Mikä ihana hiljaisuus. Korvat lepäsivät.

Hattu ei auttanut, kotona revin hirvikärpästä pois päästäni.