Kun lomamatkan alkuun oli aikaa kaksi päivää, olin aika varma siitä, että en suoriutuisi matkasta. Pelkkä lyhyt retki keskustaan vaihtamaan valuuttaa oli sumentaa tajun kankaalle. Antibiootit eivät tuntuneet vaikuttavan lainkaan. Rappusia en kyennyt nousemaan edes yhtä kerrosta hitaasti pysähtymättä. Pelotti.

Parissa päivässä olo kuitenkin helpottui ja kuume laski lähelle kolmeseiskaa, joten uskaltauduin Duactin tukemana punnertamaan tukkoisen pääni lentokoneeseen. Korvat menivät lukkoon jo nousussa, eivätkä halunneet enää aueta. Laskun lähestyessä olisin puhkaissut korvani puikolla, jos sellainen olisi ollut käsillä. Tuska oli infernaalinen. Olin jo lähellä ääneen huutamista, kunnes korvani sanoi puff, ja pollani pelastui. Huokaisin onnellisena helpotuksesta. "Auttoiko se aivastaminen?", kysyi vierustoveri. Ei, en minä aivastanut. Korvani aukeamisesta lähtenyt ääni oli ilmeisesti ollut varsin kiehtova.

Matka oli hyvä. Vettä satoi päivän kaatamalla, sitten alkoivat terassikelit. Ihmiset olivat mukavia. Kaikki arkinen unohtui täysin, loma todellakin tuntui lomalta. Paluu tuuliseen Suomeen oli jyrkkä. Paleli ja posket lepattivat. Ahdisti.

Mutta kyllä tämä tästä, aurinkohan jo paistelee.