Epistä. Tuotantopaikan mukavuuslaitos siis. Paikassa sinänsä ei ole mitään vikaa, sopii hyvin jaloihin aatoksiin, mutta kun niitä on liian vähän (sekä aatoksia, että mukavuuslaitoksia). Joka jumalan kerta kun poistun sorvini äärestä tarkoituksenani saada aikaiseksi jotain todellista ja tuoretta materiaa kera syvällisten ajatusten, huomaan emaliastialle johtavan oven näyttävän minulle punaista. Koska koen jonotuksen vessaan jotenkin hämmentäväksi, palaan takaisin sorvin ääreen venyttäen rakkoani tai suoltani uusiin ulottuvuuksiin.

Mainitussa mielen- ja ruumiintilassa en kykene keskittymään mihinkään muuhun kuin oleelliseen, tuhlaan vartin surffaamalla Blogistanissa huumoriblogeja välttäen. Täytyy olla varovainen, ettei keskittyminen pidättäytymiseen herpaannu. Helvetillisen pitkien minuuttien jälkeen astelen melko kiireisin askelin takaisin tarkistamaan tilanteen. Varattu. Lisäksi ovien tuntumaan on pesiytynyt maleksimaan ja odottamaan vuoroaan pari muutakin heppua. Jalat ja pakarat solmussa kiemurtelen takaisin työpisteelleni.

Lopulta totean tilani aivan sietämättömäksi ja painelen aulan yleisövessaan. Hissin saapuminen tuntuu tässä tilanteessa kestävän kiduttavan ikuisuuden. Nyt on jo tosi kysymyksessä, rynnin vaikka naisten vessaan jos on pakko. Huokaisen huojenneena nähdessäni oven osoittavan vihreää. Sisälle. Helpotus. Kuona-aineiden ja ruoansulatuksen jätteiden poistaminen kehostaan voi tuntua uljaan tyydyttävältä. Olo on suorastaan raukea suorituksen jälkeen.

Kas, lounasaika. Menenpä täyttämään vapautuneen tilan.