Eilinen päätökseni jättää kesäkuminen autoni parkkiin vaikutti duunista lähtiessäni hyvin järkevältä. Sydämeni hypähti kurkkuun kun näin yhden tytön skootterin karkaavan risteyksestä lapasesta. Mopo heitteli holtittomasti ja teki muutaman voltin pysähtyen lopulta liikenteen vastavirtaan. Suojelusenkeli oli kuitenkin mukana, eikä kukaan törmännyt skootteristiin. Tytöllä oli muitakin murheita sohjon pilaamien mokkasaappaiden lisäksi. Liikenne oli minuutin seis, kunnes blondi sai ponnari ja jalat täristen skootterinsa tien sivuun.

Mietin, että jos olisin ollut kesärenkaillani liikenteessä, en ehkä olisi saanut pysäytettyä autoani ajoissa tuossa tilanteessa. Tuo ajatus mielessäni jätin tänäänkin kärryn aamulla parkkiin keräämään loskaa. Kaivoin vedenpitävät retkikengät kaapista ja vedin ne jalkoihini. Minähän voisin vaikka tuosta oikaisten kävellä töihin, ainakin osan matkaa.

Idea oli varsin huono. Patikoidessa kenkien pito voi olla hyvä, mutta nyt ne olivat ultraliukkaat. Hienolla oikaisureitilläni ei ollut ensimmäistäkään kiveä hiekkaa antamassa pitoa, paitsi vakuutusyhtiön konttuurin edustalla. Yllättäen. Töpöttelin kuin paskat housuissa läpi tuulen ja tuiskun kiroten surkeaa elämääni. Ahdisti.

Minä haluan nyt rehdin talven tänne ja pian. Haluan kuulla lumen narskuvan jalkojeni alla, aurinkoa ja hiljalleen leijuvia hiutaleita. Tuulen voisi työntää sinne minne aurinko ei paista.