Uusi tietokone saapui vihdoin keskiviikkona. Kotona oli lattialla odottamassa Postin lappu, joka kertoi 24 kiloa painavan laatikon odottavan noutajaansa. Kaksikymmentäneljä kiloa! Miten helkkarissa se voi painaa niin paljon? Mahtuukohan se edes autoon? Takaisin kärryyn ja Postiin.

Postin täti ilmoitti, että saat itse tulla nostamaan laatikkosi pois täältä. Hänen voimansa eivät riitä. Antoi kärryt lainaksi, että saan työnnettyä sen korttelin päässä olevalle autolleni. Paketti meni yllättäen ihan heittämällä tavaratilaan.

Kotona alkoi ihmettely. Veitsi käteen ja pahvilaatikko auki. Laatikon sisällä oli lisää pahvilaatikoita, joiden sisällä oli uusia pahvilaatikoita (...joiden sisällä oli uusia mummoojaa...). Isoimman laatikon kannen alla oli tietenkin aanelosilla lasku ja takuutodistus, jonka onnistuin veitsellä halkomaan kahtia. Great. Hyvä alku.

Yllättävän pienen huhkimisen jälkeen pöydälläni humisi hiljaa uusi, tietenkin musta, kiiltävä peltilaatikko, joka hehkui sinistä. Hiiri ei hiiskahtanutkaan, muuten näytti lupaavalta. Lättynäyttö oli juhlaa vanhan kolhon kuvaputken jälkeen.

Uudessa puhtaassa koneessa kestää hämmentävän kauan saada kaikki tarvittava ohjelmakilke sisälle. Maailma on täynnä pieniä ohjelmia, joiden välttämättömyyttä ei tajua ennen niiden puuttumista. Minä en ymmärrä miten joku voi Explorerilla tehdä muuta kuin imaista Firefoxin koneelleen. Katse hamusi turhaan iTunesia tutulta paikaltaan. Uutisryhmiäkin olsi kiva lukea oikealla ohjelmalla. MS Office oli oikeastaan vähiten kaipaamani sovellus, sekin saapui postissa eilen.

Viikonloppu mennee virittelyssä. Toivottavasti uusi masiina jaksaa uurastaa kanssani seuraavat viisi vuotta.