Onhan se ihan naurettavaa, että aikuinen mies hypistelee onnesta mykkyrällä jonkun kälyisen cd-levyn kansilehteä. Eilen postimies oli tipauttanut haaveeni eteisen lattialle. Olin yrittänyt ostaa levyn jo muutama vuosi sitten, silloin painoksen ilmoitettiin olevan loppu. Viime viikolla yllättäen havaitsin St. Cecilian olevan myyntilistoilla. Kyseessä oli edelleen sama 5000 kappaleen rajoitettu painos, joku oli siis hautonut varastossa isoa läjää levyjä.

Silloin kun tuota levyä ei ollut olemassa edes vinyylinä, siitä kuitenkin kiersi kohiseva nauha fanien keskuudessa. Omaa versiotani tuosta vuosikymmeniä maailmalla kiertäneestä nauhasta raatsin kuunnella vain muutaman kerran. Kun nyt laitoin cd-levyn soittimeen, hämmennyin. Kohinatonta kirkasäänistä musiikkia. Ei lainkaan tunkkaista. Saman ilmiön monet ovat varmaan kokeneet katsoessaan aikoinaan kiellettyä kauhuleffaa rakeiselta tuhannesti kopioidulta VHS-kasetilta, uusi DVD-versio vaikuttaa ihan erilaiselta.

Gud'nuahilla on ongelmia pienen nenänsä kanssa.