Kello kahdentoista aikaa sammutan valot, painan pään tyynyyn ja suljen silmät. Varttia yli totean asennon huonoksi, käännyn toiselle kyljelle. Välillä kokeilen selkäasentoa. Puoli yksi rekka-auto kolisee parkkiin makuuhuoneen ikkunani alle, miten helkkarissa se mahtuu siihen laillisesti? Sitä ja monia muita asioita miettien käännän jälleen kylkeä.

Yhden kieppeillä raavin nilkkaani, sitä kutittaa. Raavin nilkan verille asti. Vartin päästä käännän taas muutaman kerran kylkeä. Ajattelen syntyjä syviä, yritän pitää silmät kiinni. Minä pidän silmät kiinni, varmasti pidän. Mitäköhän kello on? Puoli kaksi. Kääntelen kylkeä taas tovin. Kyllä tämä vielä tästä, ihan kohta nukahdan. Miksi en nukahtaisi, kellohan on kohta kaksi.

Päässä pyörii sadat ajatukset. Lampaiden laskeminen saa vain entistä levottomammaksi. Kieriskelen jälleen tovin jos toisenkin. Nousen ylös sängystä ja kävelen vähän. Kulaus mehua ja niistän nenän. Puoli kolme. Nyt tämä alkaa ottaa jo päähän.

Olen juuri nukahtamaisillani, kun postiluukusta kolahtaa aamun lehti eteisen lattialle. Kellon on varttia yli kolme. Olkapää tuntuu kipeältä, jospa kokeilisin toista asentoa. Yllättävän valoisaa, mutta kellohan onkin jo lähes neljä.

Puoli viisi naapurin ovi kolahtaa, joutuu näköjään menemään aikaisin duuniin. Viiden kieppeillä kadulla alkaa olla muutenkin jo vilkkaampaa. Rekkakuskikin lähtee jo kuudelta liikenteeseen. Käännän kylkeä ja käännän kylkeä ja kokeilen selkäasentoa. Ihan kohta. Nyt tuntuu siltä, että saattaisin kohta nukahtaa.

Herätyskello soi, olin juuri ehtinyt nukahtaa. Se tästäkin yöstä. Eipä poikennut mitenkään muutamasta edellisestä yötä. Minua vituttaisi ihan helvetisti, jos vitutus ei olisi niin rasittavaa. Ei jaksa.

Ahdistaa.