Nyt muutaman päivän mankeloinnin jälkeen voin todeta, että ovat vähän saakelin pelottavia paikkoja nuo kevyen liikenteen väylät. Jalkapatikassa talsivat tekevät kaikkensa pystyäkseen pomppaamaan viattoman pyöräilijän eteen. Niska on ilmeisesti jäykistynyt paikoilleen, se ei liikahda milliäkään lähiympäristön tarkkailuun. Soittokelloa jos erehdyt kilistelemään, niin siitä se helvetti vasta irtoaakin. Jos patikoitsijalla olisi pesäpallomaila mukana, luultavasti paiskisi sillä pyöräilijän pään hajalle. Moista häirintää rauhallisempikaan suomalainen ei suvaitse.

Jos kaksi tuttu fillaroitsijaa kohtaa toisensa, he pysähtyvät vaihtamaan kuulumiset parkkeeraten mankelinsa poikittain tielle, jolloin suma on valmis. Aina yhtä hämmästyneinä he sitten ihmettelevät, että miksi nuo tusina mankeloijaa ovat siinä ympärillä eivätkä mene ohitse. Jos risteystä lähestyy samanaikaisesti viisi pyöräilijää eri suunnista, on parempi jättäytyä taaemmaksi katsomaan kun ne onnettomat puupäät törmäilevät toisiinsa.

Kaameinta näissä keväällä mankelinsa varastoista kaivaneissa on täydellinen käsittämättömyys siitä, että opelin konepellille päätyminen sattuu ja lujasti. Keskellä ruuhkaa nämä extremepyöräilijät pujottelevat kaistapäisesti kaistojen välissä vilkuilematta ympärilleen ja näyttämättä käsimerkkejä. Tangossa roikkuvat ostokset tietenkin vievät kaiken keskittymiskyvyn, on täysi työ pitää mankeli edes jotenkin suunnassa.

Odotan pelolla sadepäiviä, jolloin pyöräilevät neidit kaivavat sateenvarjon käsilaukustaan ja umpisokkona puskevat horjuen eteenpäin. Ahdistaa.