Fillari löytyi pyöräsuojasta, ei edes ollut pahasti kolhittu. Pieni takaisku suunnitelmiin tuli, pumppua en löytänyt mistään. Niinpä talutin munamankelini lähimmälle huoltoasemalle ja huolsin pyörääni antamalla sille ilmaa noin neljä baria per rengas. Eikun menoksi. Ensipolkaisut tuntuivat hämäävän keveiltä, mutta jokin ylimääräinen rutina huolestutti menoa. Ensimmäinen isompi ylämäki pumppasi maitohapot reisiin varsin huolellisesti. Vuoden ensimmäisten mankelointikilometrien jälkeen kävely portaita ylös kävi vaivalloisesti ja hengityksen tasaantumiseen meni ikuisuus. Peba oli vain lievästi kipeä. Kyllä tämä tästä, treenauksen puutetta.

Ilmeisesti minut lasketaan potentiaaliseksi uuden auton ostajaksi, sillä autoliikkeet ovat kilvan tipautelleet postiluukustani kutsuja koeajamaan juuri heidän ylivertainen uusiutumattomien luonnonvarojen tuhoajansa. Väärään kohteeseen tuhlaavat kalliita esitteitä. Sen sijaan havaitsin, että minuun on iskenyt pienehkö fillarikuume. Uudella rullaavalla ja mukavammalla mankelilla olisi niin mukava sotkea läpi kesän. Vaan jos uuden pyörän ostaisin, stressikerroin nousisi heti pilviin, ahdistaisi. Koko ajan pelkäisin jonkun pöllivän fillarin heti kun selän sille käännän, mukana olisi raahattava aina kymmenen kiloa lukkoja, joilla köyttää pyörä tukevasti kiinni. Toisaalta onhan minulla kotivakuutus. Tulisi sillekin käyttöä.