Odotellessani bussia silmäni takertuivat vieressä seisovaan pissikseen. Huomasin tuijottavani. Minä en tuijottanut paljasta napaa, enkä tsekannut ovatko tissit tarjottimella. Huomioni ei myöskään kiinnittynyt kireään perseeseen tai ylipakkeloituun naamaan. Minä katsoin tytön jalkoja, vielä tarkemmin kenkiä. Tai vielä tarkemmin, sukkia. Niitä ei ollut. Minun jalkani palelivat paksupohjaisissa talvipopoissakin, ja toinen seisoo tyynen rauhallisesti ohuissa tennareissa ilman sukkia. Mitäpä sitä ei tekisi tyylikkyyden eteen.

Olen kahden vaiheilla, jaksaisinko lähteä tänään äänestämään ennakkoon. Mitään vaalikuumetta en ole saanut nostatetuksi sisälläni. Muutaman vaalihaastattelun olen kuunnellut netistä. Niistä ei tule hullua hurskaammaksi, Ylen toimittaja keskittyy lähinnä epäolennaisten Hitler-korttien kääntämisiin tehden itsestään samalla pellen. Jos jätän velvollisuuden suorittamisen varsinaiselle vaalipäivälle, laiskana varmasti jättäydyn nukkuvien puolueeseen. Äänestyspaikkoja pitäisi olla enemmän, sellainen kolmesataa metriä kotiovelta äänestyskoppiin olisi minusta maksimimatka. Ja ketä sitä sitten äänestäisi? Liian vähän ehdokkaita.