Vastoin epäilyjäni sain nostettua itseäni niskavilloista ja liukastelin äänestämään sunnuntaina. Uutisissa lupasivat, että kovin on hiljaista äänestyspaikoilla. Jonottamatta pääsee piirtämään suosikkinsa numeron. Virheellistä uutisointia, sanon minä. Astuessani sisään huomasin jonon kiemurtelevan kauas nurkan taakse. Olin kahden vaiheilla, lähes lähdin kälppimään takaisin, mutta en sittenkään. Takki auki ja jonottamaan. Noin vartti siinä meni.

Edelläni jonossa oli ruotsinkielinen nuoripari tuplavaunujen kanssa. Vaunussa pieni rääpäle veteli onnellisena nokosia, vanhempi lapsista seisoi äitinsä vieressä pitäen kädestä kiinni. Pikkutyttö katsoi uteliaana ympärillään pyörivää vaalimenoa. Urheasti hieman edempänä jonotti eläkeläismummo rollaattorin kanssa, muutama muukin jonottaja oli jo hieman vapisevammassa kunnossa.

Yksi vaalivirkailijoista tuli katsomaan miten pitkälle jono etenee. Kysyvä hymy huulillaan hän katsoi jonoa. "Jos siellä on joku, jolla on vaikeata jonottaa, niin voi kyllä tulla tästä jonon ohitse", totesi rouva virkailija. "Ai jaa, jos täällä tosiaan on sellainen mahdollisuus, niin ilman muuta", lausahti lapsiperheen sorea äiti. Isä alkoi jo työntämään lastenvaunuja sivuun jonosta. Virkailija katsoi pariskuntaa vaivaantuneesti. "Niin, siis meillä on tämä etuilumahdollisuus tarkoitettu kyllä lähinnä huonojalkaisille, joilla on vaikeuksia seistä." Lapsiperhe oli edelleen kahden vaiheilla. "Lapsiperhe... etteköhän te pysty jonottamaan. Ei tämä niin kauan kestä." Juuri ennen vuoroani ohitseni talutettiin vapiseva vanhus koppiin. Se oli erittäin oikein.

Vaalivalvojaisissa aina tietää, että nyt paiskitaan hommia, kun Tarmo Ropponen riisuu pikkutakkinsa pois ja käärii hihansa. Minä olisin voinut äänestää Tarmo Ropposta presidentiksi.