« joulukuu 2005 | Main | helmikuu 2006 »
Onneksi maailmassa on vielä hyviä ihmisiä, jotka haluavat auttaa nälkäisiä kenialaisia tenavia ruoka-avustuksella. Terveellistä on, aamupuuron päälle vaan. Jos Musti tykkää, niin kai sitten mustakin?
Missä viipyy kissaihmisten vastaisku?
Luojan kiitos, vaalit ovat vihdoinkin ohi. Minä aloin olla jo korviani myöten täynnä sitä jaarittamista. Luulisi niin monessa väittelyssä löytyneen välillä uusiakin aiheita, kaikille varmasti tuli mielipiteet Natosta selväksi. Tulosillassa Tarmo Ropponenkin oli vaisu. Takki lähti päältä ja hihat käärittiin varsin myöhäisessä vaiheessa. Koomisin hetki oli Arajärven haastattelu demarien vaalijuhlassa. Haastattelija yritti väittää Pentin olevan iloinen mies. Naamasta päätellen herra Halonen ei ollut kovinkaan iloinen kuuden vuoden lisäkakusta. Laitostuminen jatkuu.
Sellaista perinteistä lapsuusmuistojen kivaa talvea ei tänä vuonna taida tulla lainkaan. Ensin yritetään tappaa ihmispolo kylmyyteen, sitten rangaistaan sateisella juhannussäällä. Siis tammikuussa. Juhannuksena tulen ruikuttamaan taas tammikuisesta säästä muistellen lapsuuden lämpimiä ja kauniita kesäpäiviä. Tai sitten valitan liikaa kuumuutta. Säästä on kiva ruikuttaa, mistäs me sitten valitettaisiin, jos aina olisi hyvä ilma? Ehkä ainakin enemmän siitä, että kädet ovat helvetin kipeät, yskittää, paskattaa ja on muutenkin nuutunut olo.
Eilen illalla minulla oli vakaa tarkoitus mennä ajoissa nukkumaan. Ei onnistunut. "Ihan vain tämän yhden sivun surffaillessa klikkaan vielä esille. Kas, älykkyystesti, mitäs tämä pitää sisällään." Ja koukkuunhan minä jäin. Ärsyttävä tapaus, varsinkin loppuillan olemattomassa vireystilassa. Varsinaisesti älykkyydestä tuossa testissä ei ole kyse, se ärsytti siinä vielä enemmän. Suorastaan ahdisti. Lopulta luovutin, en minä siinä fiksun rajaa ylitä. 17 t s r, eli 17 tehtävää sain ratkaistua. Ehkä yritän sitä vielä uudestaan paremmalla ajalla.
Merten kävi heittämässä mehmedin kuin kuin reikäisen sukan päin nassuani. Vaatteista on kyse, ihmiskunta kertoo asiasta tarkemmin. Tämä on oikeastaan hyvin tylsää, sillä minun ja Mertenin pukeutumiskoodit ovat lähes identtiset. Ehkä sentään jotain eroa löydän. Aamulla valikoin pinosta mustat kalsarit, mustat sukat ja mustan t-paidan. Kaikista yritin löytää melko ehjän version. Tungin farkut jalkaan ja pujottauduin villapaitaan, joka yllättäen ei ollut musta. Sitten vielä mustat talvikengät, musta talvitakki, musta kaulaliina ja mustat hanskat. Oli melko lämmin keli, joten jätin mustan pipon takin taskuun.
Tehtävään kuului jatkaa haastetta. Olisiko tällainen meemu pyörinyt joskus aikaisemminkin, sillä minulla on mielikuvia muiden pukeutumisesta. Ehkä vain kuvittelen. Laitetaan Noone kärsimään tästä, Sellistinkin kalsareiden materiaali varmasti kiinnostaa lukevaa kansaa.
Eilen oli tiukan valinnan paikka, enkä puhu nyt presidentinvaaleista. Tiukassa valinnassa Myytinmurtajat sai jäädä, voittajaksi selvisi varsinainen klassikko, Yle Teemalla oli Uri Geller tekemässä ihmetekoja. Loistava ohjelma. Minuun teki Uri Gellerin taikatemppuja enemmän vaikutuksen hellyttävän kökkö studioympäristö lattialla lojuvine puhelimineen. Juontaja Erkki Vihtonen oli koominen moppitukkineen, studioon raahatut asiantuntijat tohkeissaan. Puhelin pärisi lattialla, välillä väärään numeroonkin. Uri sai toimimaan kellon, joka kellosepän mukaan kylläkin toimi jo ennestään. Uri arvasi, että missityttö oli piirtänyt kolmen kirjekuoren sisään paperille kirjekuoren kuvan. Uri melkein arvasi missä rasiassa esine oli piilossa. Ja teki Uri sen kuuluisimmankin temppunsa, taivutti lusikan.
Vielä viime kesänä sukujuhlilla setäni muisteli edelleen Gelleriä. Hänen rikkinäinen kellonsa oli silloin vuonna 1974, kun ohjelma tuli telkkarista, lähtenyt käymään. Jotta pääsisin kunnolla tunnelmaan, hommasin katselua varten vierelleni toimimattoman aikaraudan ja ohutvartisen lusikan. Vaikka kuinka yritin olla hengessä mukana ja keskityin, ei mitään. Lusikkani päätyi ehjänä takaisin keittiöön, eivätkä kelloni viisarit heilahtele vieläkään.
Tunteeni olivat kovin ristiriitaiset, kun kuulin Sotkan miesten poistuvan mainoksista. Kyseinen kökköily kuitenkin on jo klassikko, vain Sotkasta. Saa nähdä, onnistuvatko suuret mainoksenvaihtoviikot. Mainostoimisto joutuu tsemppaamaan säilyttääkseen saman kotivideotunnelman.
Ehkä ne paukkupakkaset olivat sittenkin parempi vaihtoehto viihtyvyyden kannalta. Silloin sentään tarkenin kotona sisätiloissa. Nyt asteet ovat laskeneet alle kahdenkympin, pelkissä kalsareissa tepsuttelun on voinut unhoittaa. Villapaita pysyy hyvin tiukasti päällä, olo ei ole lainkaan kotoisa. Löytyisiköhän rappukäytävästä pistorasiaa? Voisin vetää postiluukun kautta jatkojohdon sieltä kämppääni ja puhaltaa sähkölämmittimellä edes yhden huoneen hellerajalle taloyhtiön piikkiin. Duunissa sormet ovat olleet jäässä koko alkuvuoden, kohta ne tipahtavat kylmissään irti. Ahdistaa.
Google on tehnyt Kiinalle sensuroidun version hakukoneestaan, gmail ja blogit ovat kiellettyjen listalla. Blogit ovat tunnetusti pahasta, hyvin pahasta. Sähköpostillakin voi yllyttää ihmisiä kauheisiin tekoihin. Siitä se lähtee. Kohta saadaan varmaan omat sensuuriversiot kaikille halukkaille maille. Jokohan kulttuuriministerimme on ottanut yhteyttä ja kysellyt pientä modifiointia matalan maamme tarpeisiin?
Olen hieman hämmentynyt Mummilan Janin saamasta tuomiosta. Toki Jani sanoi varsin rumasti arvon rehtorista, mutta silti. Onneksi Pöyryn pöyristyttävä 10 000 euron vaatimus henkisestä kärsimyksestä ei mennyt läpi. Pikaisella googletuksella totesin vastaavin perustein ainakin Raimo Summasen, Tarja Turusen, Anne Mattilan, Paavo Lipposen, George Bushin ja Jumalan saaneen vähintään yhtä tylyjä lausuntoja osakseen ja olevan siis oikeutettuja vastaaviin korvauksiin. Jaa että julkisuuden henkilöitä ovat nuo? No, Blogistanistakin löytynee useita yhtä ilkein sanakääntein kaltoin kohdeltua.
Äskeisessä googletuksessa vastaan tuli hyvin vastenmielinen video, jota katsoessa sain erinäisiä synkkiä ja väkivaltaisia ajatuksia. En suosittele herkemmille tuon katsomista. Hyi helvetti. Naapurin koiran heittämisestä kuudennen kerroksen parvekkeelta saa kuulemma 20 päiväsakkoa. Jani sai viisi päiväsakkoa enemmän. Jos Jani olisi humalassa tarttunut Pöyryä kraivelista kiinni, ja huutanut nuo samat lauseet korvaan, tuomio kai olisi ollut lievä pahoinpitely, 5 - 20 päiväsakkoa.
Mitä pahaa minä olen tehnyt, että tälläkin nyt rangaistaan? Minulla on finni perseessä. Älkää hihitelkö siellä, se ei ole lainkaan naurettava asia. Ahterin paukama ei ole ollenkaan kiva silloin, kun duunina on istua koko jumalan päivä sen päällä. Kohta peppuni kramppaa, kun yritän istua vinossa asennossa. Ahdistaa.
Valkoista miestä ei ole tarkoitettu näihin ilmoihin. Horstin kanssa sompailessa kädet jäätyvät kiinni rattiin, ulkona pakastunut klyyvari haluua irrota pois päästä. Kävellessä palleja palelee, varpaat yllättäen voivat ihan hyvin. Suomalaiset osaavat selvästikin suunnitella talvikenkiä.
Joko kohta on kesä?
Aamulla lämpimän sängyn vetovoima oli suuri, olisin halunnut jäädä koko päiväksi vällyjen väliin lämpimään. Yksi maailman nautinnollisimmista asioista on lämmin ja pehmeä vuode, varsinkin kun talvi on tylyimmillään. Kun lopulta väkivalloin sain riuhtaistua itseni ylös sängystä, katsoin ikkunasta ulos. Täysikuussa huojuvat puut eivät tienneet hyvää, varsinkin kun oli nähnyt sääennustajan lupailleen hyytävää keliä koko maahan. Paksu untuvatakki on minulle minimivaatekappale aina yli kahden asteen pakkasissa. Joskus palelen senkin kanssa nollakelillä. Ahdistaa.
Ahdistusta lisäävät jalat, olen taas epähuomiossa onnistunut raapimaan kutisevat kinttuni verille. Tiedän, rasva auttaa. Rasvaa, rasvaa ja lisää rasvaa. Mutta eihän niitä koipia juuri silloin kutita, kun rasvatuubi olisi käden ulottuvilla. Unohtuu se rasvaaminen silloin. Kutina alkaa vasta töissä, kun aamusuihkun jälkeen iho on taas kuivunut korppujauhoksi. Duunissa myös kämmenselät kuivuvat, vessan saippuavaahto on harvinaisen kuivattavaa laatua.
Valitetaan vielä siitäkin, että puljun ilmastointi puhaltaa kylmää ilmaa kätösilleni, vaikka ulkona paukkuu pakkaset. Puolet työajasta kuluu käsien lämmittelyyn työntämällä ne jakkaran ja reisin väliin. Pitäisiköhän opetella käyttämään näppäimistöä hanskat kädessä?
Shine piti taukoamattomasta juoksustaan ja muusta kuntoilusta sen verran taukoa, että haastoi tehdessään vatsalihasliikkeitä allekirjoittaneen kertomaan omituisista tavoistaan. Aivan turha haaste, sillä minussahan ei ole mitään omituista, mikä on omituista.
1) Sehän on ihan normaalia, että tapsuttelee kalsareissaan luukussaan. Poikkeavampaa taitaa kuitenkin olla se, että riisun sukat puolittain jalasta. Aluksi vain kantapää on näkyvissä, sitten sukkani illan mittaan hivuuntuvat pois jalasta. Lopulta ne roikkuvat vain isovarpaitteni varassa hiihtäessäni huoneesta toiseen.
2) En turhaan viitsi tehdä voileipiä, syön usein leikkelemakkarat sellaisenaan suoraan paketista. Liha pitää miehen tiellä. Suolakurkut katoavat suuhun samalla menetelmällä.
3) Kun tylsistyn, yritän muodostaa suussani kielellä syljestä kuplia ja puhaltaa ne pois. Vaikeaa, onnistun siinä valitettavan harvoin. Ahdistaa.
4) Olen ihan oikeasti sitä mieltä, että pinaattikeitto on hyvää.
5) Suostun kirjoittamaan nettiin omituisista tavoistani.
Joku rassukka pitäisi haastaa mukaan paljasteluun. Valitsen uhreiksi Cybbiksen, Uguksen, Marleenan ja Triinun.
Vastoin epäilyjäni sain nostettua itseäni niskavilloista ja liukastelin äänestämään sunnuntaina. Uutisissa lupasivat, että kovin on hiljaista äänestyspaikoilla. Jonottamatta pääsee piirtämään suosikkinsa numeron. Virheellistä uutisointia, sanon minä. Astuessani sisään huomasin jonon kiemurtelevan kauas nurkan taakse. Olin kahden vaiheilla, lähes lähdin kälppimään takaisin, mutta en sittenkään. Takki auki ja jonottamaan. Noin vartti siinä meni.
Edelläni jonossa oli ruotsinkielinen nuoripari tuplavaunujen kanssa. Vaunussa pieni rääpäle veteli onnellisena nokosia, vanhempi lapsista seisoi äitinsä vieressä pitäen kädestä kiinni. Pikkutyttö katsoi uteliaana ympärillään pyörivää vaalimenoa. Urheasti hieman edempänä jonotti eläkeläismummo rollaattorin kanssa, muutama muukin jonottaja oli jo hieman vapisevammassa kunnossa.
Yksi vaalivirkailijoista tuli katsomaan miten pitkälle jono etenee. Kysyvä hymy huulillaan hän katsoi jonoa. "Jos siellä on joku, jolla on vaikeata jonottaa, niin voi kyllä tulla tästä jonon ohitse", totesi rouva virkailija. "Ai jaa, jos täällä tosiaan on sellainen mahdollisuus, niin ilman muuta", lausahti lapsiperheen sorea äiti. Isä alkoi jo työntämään lastenvaunuja sivuun jonosta. Virkailija katsoi pariskuntaa vaivaantuneesti. "Niin, siis meillä on tämä etuilumahdollisuus tarkoitettu kyllä lähinnä huonojalkaisille, joilla on vaikeuksia seistä." Lapsiperhe oli edelleen kahden vaiheilla. "Lapsiperhe... etteköhän te pysty jonottamaan. Ei tämä niin kauan kestä." Juuri ennen vuoroani ohitseni talutettiin vapiseva vanhus koppiin. Se oli erittäin oikein.
Vaalivalvojaisissa aina tietää, että nyt paiskitaan hommia, kun Tarmo Ropponen riisuu pikkutakkinsa pois ja käärii hihansa. Minä olisin voinut äänestää Tarmo Ropposta presidentiksi.
Tartuin härkää sarvista ja suoritin vuoden ensimmäisen vaihto-operaation sänkyni lakanoille. Minä en ole vielä tähän ikään mennessä oppinut tapaa pujottaa pussilakana kivuttomasti peitteen päälle. Yleensä minulla kestää vartin edes keksiä miten päin lakana oikein on. Nurinpäin kääntäminen ei oikein pelitä ja tavallinen pujottelu näyttää naurettavalta ja hitaalta. Yleensä parhaiten onnistun työntämällä kädet niistä lakanan pienistä aukoista sisään, jonka jälkeen yritän sitten löytää lakanan sisältä peitteen reunat. Normitapauksessa löydän väärät reunat ja koko roska vääntyy ihmeelliseen solmuun. Sitten taas ahdistaa.
Viimeksi törmäsin lisäksi odottamattomaan ongelmaan. En ollut muistanut pyykätä tyynyliinoja. Hätä keinot keksii, teepaidasta saa oivan persoonallisen päällisen tyynylle, materiaalikin tuntuu mukavan pehmeältä poskea vasten. Taidankin ostaa tästä lähtien vain teepaitoja, jotka sopivat makuuhuoneeni tapettien sävyihin.
Aikamme legenda Matti on sitten vihdoinkin päässyt valkokankaalle ja kansa luultavasti tykkää. Kuinka moni uskaltaa tunnustaa aikovansa katsoa sen? Jo idea tehdä Nykäsestä elokuva kuulostaa vastenmieliseltä. Maikkarin arvostelija kuitenkin piti, Iltalehtikin antoi huimat kolme tähteä, Hesarikaan ei lyttyyn hauku. Film-o-holic suhtautuu jo nyrpeämmin. Turun Sanomien legendaarinen Maskula sentään antaa palaa. "Matti on vastenmielinen elokuva todistaessaan taas kerran miten sydämettömästi haaskalinnut raatelevat saalistaan. There's no business like showbusiness, mutta jotkut säädyllisyyden rajat olisi silti asetettava rahastuksellekin."
Odotellessani bussia silmäni takertuivat vieressä seisovaan pissikseen. Huomasin tuijottavani. Minä en tuijottanut paljasta napaa, enkä tsekannut ovatko tissit tarjottimella. Huomioni ei myöskään kiinnittynyt kireään perseeseen tai ylipakkeloituun naamaan. Minä katsoin tytön jalkoja, vielä tarkemmin kenkiä. Tai vielä tarkemmin, sukkia. Niitä ei ollut. Minun jalkani palelivat paksupohjaisissa talvipopoissakin, ja toinen seisoo tyynen rauhallisesti ohuissa tennareissa ilman sukkia. Mitäpä sitä ei tekisi tyylikkyyden eteen.
Olen kahden vaiheilla, jaksaisinko lähteä tänään äänestämään ennakkoon. Mitään vaalikuumetta en ole saanut nostatetuksi sisälläni. Muutaman vaalihaastattelun olen kuunnellut netistä. Niistä ei tule hullua hurskaammaksi, Ylen toimittaja keskittyy lähinnä epäolennaisten Hitler-korttien kääntämisiin tehden itsestään samalla pellen. Jos jätän velvollisuuden suorittamisen varsinaiselle vaalipäivälle, laiskana varmasti jättäydyn nukkuvien puolueeseen. Äänestyspaikkoja pitäisi olla enemmän, sellainen kolmesataa metriä kotiovelta äänestyskoppiin olisi minusta maksimimatka. Ja ketä sitä sitten äänestäisi? Liian vähän ehdokkaita.
Kuten Karikin jo mainitsi, eräs julkaisu on pyytänyt allekirjoittanutta eräiden muiden ohella tuhertamaan pienen pakinan lehteensä. Minä jouduin tuleen ensimmäisenä, koska kaverit jättivät ja tyrkkäsivät minut painotalon kitaan.
Ette kuulkaa uskokaan, kuinka rikkaita ja mahtavia meistä "eturivin bloggaajista" nyt tulee. Näin juuri Mertenin hipelöimässä uutta sporttisempaa kaaraansa kun patikoin matkatoimistoon varaamaan maailmanympärimatkaa. Mitvit olikin jo siellä tiskillä. Varmojen huhujen mukaan Skitso-Janne kera paremman puoliskon oli havaittu isohkon perheasunnon esittelyssä Kauniaisissa.
Jaa niin, Ikuinenkin on päivittynyt. Siellä kupin ääressä nukahtelee sama Korhonen kuin siinä julkaisussakin, pidempänä versiona.
Suureksi hämmästyksekseni huomasin eilen ostavani mikrospagettia itselleni ilta-ateriaksi, kyseessä oli tietenkin vanha kunnon Sulo Vilenin "kun halvalla sain"-ilmiö. Mussuttaessani lämmitettyä biomassaa vilkuilin samalla paremman lukemisen puutteessa pakkauksen takapuolen tekstejä. Muonan tuoteseloste oli karua luettavaa. Kastiketta oli puolet kokonaispainosta ja litkun lihapitoisuus oli huimat 5 %. Koko roskassa lihaa oli siis 2,5 prosenttia. Siis 350 gramman pakkauksessa lihaa on alle viisi grammaa. Lisäksi se vähäkin liha on koneellisesti erotettu broileria ja sidekutoista nautaa. Suomeksi se käsittääksen tarkoittaa teurasjätteitä. Tuli jotenkin huijattu olo. Raaka-ainekustannukset eivät voi olla kymmentä senttiä enempää millään.
Uskomattominta kuitenkin oli, että Saarioisten äitien pakkaama spagettikastike ei varsinaisesti maistunut pahalta, kunhan siihen mättöön pruiskautti sopivan annoksen Heinzin ketsuppia päälle. Itse asiassa duunipaikan ruokala kyennyt useita kertoja paljon surkeampiin suorituksiin, mikä on kovin säälittävää ruokalan kannalta. Eivätkä ne ymmärrä edes hävetä.
Koskakohan viimeksi olen ollut ulkona auringon paistaessa? Ahdistaa.
Miten tupakka voi haista sormissa vieläkin uuden vuoden juhlinnan jälkeen, vaikka en polttanut savukettakaan koko aikana? Vaatteetkaan eivät suostu tuulettumaan. Ahdistaa. Älkääkä tulko väittämään, että en vain muista vetäneeni röökiä posket lommolla. Kyllä minä muistaisin sen jos en muistaisi.
Ihmisillä on omituinen tapa tehdä uutena vuotena lupauksia, joita ei kukaan koskaan pidä. Turhan julkkiksen merkki on kertoa tavoitteistaan julkisesti hömppälehdessä. Tipaton tammikuukin on hölmö idea. Miksi ei yhtä hyvin huhtikuu tai heinäkuu? Minä ainakin valitsisin mieluummin helmikuun, lyhyempi tauko.
Pauliina ja Cybbis heittivät haastetta kehiin heti vuoden alkajaisiksi. Kenenkö blogia haluaisin lukea tänä vuonna? Paavin maallinen päiväkirja olisi yksi hyvä ja laitetaan Arto Paasilinnan lentokenttäpäiväkirja toiseksi ehdokkaaksi. Ron Moss voisi kertoa kiihkeistä hetkistään härmäläisissä marketeissa. Laitetaan kaupan päälle vielä yksi, blogien vihaaja Jyrki Lehtola voisi perustaa oman blogin, jossa vittuilisi muille blogeille.
"Vuoden ensimmäinen maanantai on ankea kuin lokakuu. Liukastelen Alepaan vastasyntyneen kirahvinvasan askelin. Kalpeat tomaatit häpeilevät lommojaan ja alkuperäänsä. Mandariini putoaa lattialle.
Sitten tapahtuu jotakin. Vanha rouva kiittää, kun pääsee ennen minua kassalle. Kassaneiti hymyilee. Ulkona jaan hiekoitetun vanan sopuisasti vastaantulijan kanssa."
Miksi Heidillä on vain neljä tilaajaa ja alle kymmenen lukijaa viikossa blogilistalla? Minä tykkään. Jos sinäkin, ota tästä.