Leea Klemola
Olet Mikko Saaren Elämä ja mielipiteet -blogissa. Tämä kirjoitus on julkaistu 19.07.2006, klo 11:43.
Edellinen kirjoitus: Casanova
Seuraava kirjoitus: Jos talviyönä matkamies
Jos haluat lukea lisää kirjoituksiani samasta aiheesta, tämä kirjoitus kuuluu kategoriaan Kulttuuri.
Katso myös:- Battlestar Galacticaa kaupan
- Nightwish ja Indica
- Candlemass
- Nobel ja nobiliteetti
- Uhka
- Pedot
- Tähtifantasia-palkinto jaettu
- Lastenmusiikkia
- Paljastavat merkinnät
- Kätevä elokuvalippu
Vaikka ei Voimaa muuten lukisikaan - syystä tai toisesta - kannattaa silti lukea uusimmasta numerosta (6/2006) Leea Klemolan haastattelu. On meinaan mielenkiintoinen - henkilö ja haastattelu. Onneksi se löytyy myös netistä.
Suosikkikohtani jutussa on Klemolan näkemys klassisesta musiikista:
Olen soittanut lapsena seitsemän vuotta poikkihuilua, jota mää inhosin. Se huilu koki kovia. Kaikki klassinen musiikki tekee minusta ihan hirvittävän surullisen. Siinä on sellaista ikuisuuden läsnäoloa. Mää en pysty kuuntelemaan sitä, kun muistan, että kuolen lopulta. Millään ei ole mitään merkitystä.
Kommentit ja TrackBackit
Tämän merkinnän TrackBack URL on:
http://www.melankolia.net/mt/mt-tb.cgi/4153
Terjo kirjoitti 20.07.2006, klo 12:52:
Sitähän se klassinen pitkälti on, että ammoin kuolleiden ihmisten päässä joskus syntynyttä musiikkia soitetaan uudelleen ja uudelleen. Ihan tässä alkoi Erich Zannin musiikki kaikua korvissa.
Runsaasti sympatiaa vauvankävelytykseen, muuten. Tuttua touhua ;)