Kolmannen ulottuvuuden synkkä lumo
Olet Mikko Saaren Elämä ja mielipiteet -blogissa. Tämä kirjoitus on julkaistu 16.02.2004, klo 19:59.
Edellinen kirjoitus: Rules of Play
Seuraava kirjoitus: Pasta carbonara
Jos haluat lukea lisää kirjoituksiani samasta aiheesta, tämä kirjoitus kuuluu kategoriaan Pelit.
Katso myös:- Tower Defense ja Google SketchUp
- Tajunnanvirtaa
- Joululahjaksi lautapelejä
- Nooan harrastukset
- Silmäpähkinä
- Korttipelikysely
- Toinen kirja
- Mario Kart DS ja nettipeli
- Vuosiäänestys
- Palapelillä miljonääriksi
Minusta on vähän tylsää, miten suosittua kolmiulotteisuus ja fotorealismin tavoittelu nykyisissä digitaalipeleissä on. Ilmiö on toisaalta ymmärrettävä: kun pikselimössöstä on päästy polygoneihin, hinku hyödyntää uutta teknologiaa on kova. Näytönohjainten tekniikka on kehittynyt huimaa vauhtia ja uutta laskentatehoa käytetään nimenomaan yksityiskohtaisen polygonipaljouden laskemiseen.
Näytönohjainvalmistajat luonnollisesti myhäilevät innoissaan. Tekniikka kehittyy ja peleistä tulee parempia! Minua vain vähän epäilyttää. Seuraavan sukupolven FPS-pelien keskeisin uudistus ja myyntivaltti on käsittääkseni aikaisempaa realistisempi fysiikkamallinnus. Mikäpä siinä - kyllähän todenmukaisempi maailma immersiota syventää, mutta tekeekö se peleistä parempia?
Viime aikojen vaikuttavinta peligrafiikkaa olen nähnyt The Legend of Zelda: The Wind Waker -pelin demossa. Pelin piirroselokuvamainen celshading-tekniikka hämmästytti kauneudellaan. Vielä enemmän hämmästytti lukemani maininnat yleisön vieroksunnasta. Tietysti erilainen on vierasta ja outoa, mutta minusta on nimenomaan hienoa nähdä jotain kaunista ja erilaista. 3d-mallintamistahan celshadingkin on, mutta omaperäisempää kuitenkin.
Piirretympää tyyliä näkisin mieluusti enemmänkin. En pahastuisi, jos useampi tietokonepeli näyttäisi Hayao Miyazakin (Henkien kätkemä) elokuvalta. Kolmiulotteisuus sinänsä ei ole huono juttu lainkaan (minusta kehitys Wolfenstein 3D:stä Doomin kautta lopulta Quaken oikeaan kolmiulotteisuuteen oli ihan hieno juttu - tästä kolmikosta muuten Doom teki minuun selkeästi suurimman vaikutuksen), mutta pelisuunnittelijoita kehottaisin kuitenkin miettimään muitakin lähtökohtia peleille kuin "sit siin vois olla joku avatar, joka liikkuu jossain kolmiulotteisessa tilassa..."
Digitaalisten pelien pitäisi olla mahdollisuuksien maailma. Nykyinen pelisuunnittelu tallaa pääasiassa varsin pientä pinta-alaa tästä maailmasta. Poikkeuksia löytyy, ja hyvä niin, mutta valtavirta mahtuu aina todella pienelle alalle. Tällä hetkellä ei tarvitse kuin ihmetellä sotapelien tunkua joka suunnasta ymmärtääkseen mitä tarkoitan. Ongelman ydin onkin siinä (kiitos Nestorille tästä ajatuksesta), että peli on taiteenlajina hyvin vahvasti kaupallinen. Eihän kirjallisuuden ja elokuvien suurimpia mestariteoksiakaan ole tehty rahan vuoksi, miksi sitten kaupallisten pelienkään pitäisi viedä taidetta eteenpäin?
Parempaa huomista odotellessa suosittelen lukijoita tutustumaan Ubisoftin Beyond Good & Eviliin. Se on valitettavan vähälle markkinoinnille jäänyt seikkailupeli, joka yhdistelee erilaisia genrejä kiinnostavalla tavalla. Pelin tarina on kiehtova ja ulkoasu kaunis. Teknistä insinöörityön loistetta siinä ei ole, eikä väkivalta ole pelin haasteiden ainoa ratkaisu - ehkä nämä seikat latistavat pelin houkuttelevuutta? Ihan oikeista vioistaan (esimerkiksi paikoin ärsyttävän epämääräiset kontrollit ja väkinäiset pomohirviöt) huolimatta peli on tutustumisen arvoinen.
Kommentit ja TrackBackit
Tämän merkinnän TrackBack URL on:
http://www.melankolia.net/mt/mt-tb.cgi/2285
Jussi kirjoitti 28.02.2004, klo 21:44:
Totta puhut. Pitää lisäksi muistaa, että vaikka uuden tyyppisten elokuvien tai kirjojenkin omaksuminen on vaatii niiden käyttäjältä halua paneutua asiaan, on tämä tietokonepeleissä erityisen tärkeää. Pelejä ei voi "vaan katso", niitä pitää oppia käyttämään.
Muistan nuorempana kotona asuessani harmittelevan aina sitä, että kaikki kaverini halusivat aina pelata vain vanhoja tuttuja pelejä, mutta eivät koskaan uusimpia pelejä, joista itse olin sillä hetkellä kiinnostunut. Syykin oli selvä: koska he pelasivat pelejä vähemmän kynnys uuden pelin opettelemiseen oli paljon suurempi. Olen monta kertaa todistanut tilannetta, jossa ensimmäisen pelinkerran jälkeen peli joko tuomitaan täysin (koska pelaajan kärsivällisyys opettelemiseen loppui) tai mikäli kärsivällisyys riittää pelistä tulee kesto suosikki hetkessä - näin siis nimenomaan uuden tyyppisissä peleissä.
Sotapelien valta-asema on epäilemättä mielenkiintoinen asia (hyvä gradun aihe, jos kiinnostaa) - eli onko kyse ihmisten tarpeista purkaa agressioitaan (ja toteuttaa geeneihimme koodattuja käyttäytymismuotoja) vai pelkästään sattuman kauppaa, koska räiskintä genre nyt vaan sattui "iskemään läpi" ensimmäisenä.
Onneksi viime aikoina se on saanut haastajia (josta on kiittäminen lähinnä The Simssiä) ja jotenkin aavistelisin, että olemme monien uuden tyyppisten peli genrejen syntymisen kynnyksellä (yksikin erikoisempi hyvin myynyt rohkaisee kehittelijöitä kokeilemaan uuden tyyppisiä pelejä) ja pelaajien tietotekninen taitokin alkaa olle sen verran korkealla, ettei se ole enää rasite uusien pelien oppimisessa.
ps. osoitteesta http://kaljaasi.it.helsinki... löytyy hieman eri tyyppisten pelien kehittelyblogi. Ja vaikka itse sanonkin, olen varsin ylpeä uusimmasta tuotoksesta: "liveroolipeli" -tyypistä.