Elämä ja mielipiteet

W. G. Sebald: Huimaus
Tammi, 2011
Suom. Oili Suominen
239 s.

Saksalainen W. G. Sebald on pyörinyt kirjallisen tietoisuuteni reunamilla jo pitkään kirjailijana, johon olisi jossain kohtaa syytä tutustua. 1990-luvun alussa alkanut kirjallinen ura jäi valitettavan lyhyeksi Sebaldin menehdyttyä auto-onnettomuudessa vuonna 2001. Kirjakolmikko Huimaus, Vieraalla maalla ja Saturnuksen renkaat nosti Sebaldin suosioon.

Aloitin vähän sattumalta tästä Huimauksesta; Sebaldia harrastaneet ystäväni eivät tätä mitenkään parhaana pidä, mutta en nyt tullut huomioineeksi heidän näkemyksiään. Sinänsä tästä esikoisromaanista aloittaminen ilenee luontevaa. Romaaniksi tämä on kyllä erikoinen tapaus, sillä fiktioon sekoittuu esseistiikkaa ja muistelmia.

Neliosainen teos alkaa osiolla ”Beyle eli Rakkauden outo ilmiö”, joka kertoo Henri Beylen tiiviin elämäkerran alkaen Napoleonin sotaretkestä Alppien yli vuonna 1800 ja päätyen Beylen kuolemaan. Beyle tunnetaan paremmin nimellä Stendhal.

Toisessa osiossa, ”All’estero”, kuvaillaan nimettömän kertojan matkoja Alppien läheisyydessä. Nimetön kertoja on jossain määrin Sebald itse, ainakin elämäkertatiedoissa on yhtäläisyyksiä. Kertoja kuljeskelee paikasta toiseen: Englannista Wieniin, Wienistä Venetsiaan, Veronaan, Gardajärvelle, Milanoon ja niin edelleen. Matkan varrella kertoja tekee monenlaisia huomioita nykyhetkestä ja historiasta, kuten Casanovan vaiheista Venetsiassa.

Tekstiä täydentävät pienet mustavalkoiset kuvat: lehtileikkeet, ravintolakuitit, Sebaldille kirjoitettu väliaikainen henkilöllisyystodistus. Ne tuovat teokseen dokumentaarin tuntua. Kaiken tämän tarkoitus jää kenties hivenen hämäräksi, mutta kerrontatavassa ja sen harhailevuudessa on jotain kiehtovaa.

”Tri K. Rivan terveyskylpylässä” kertoo lukijalle hankalasta vaiheesta Franz Kafkan elämässä. Alpillinen teema jatkuu, kun Kafka vierailee Gardajärven Rivassa nauttimassa vesiä. Sebald on selvitellyt asioita: Kafka on kirjoittanut kirjeessä käyneensä elokuvissa, joten Sebald on penkonut arkistoja ja ottanut selvää, minkä elokuvan Kafka kävi katsomassa. Lopuksi Sebald tiivistää Kafkan kertomuksen Metsästäjä Gracchus.

Viimeisessä osiossa ”Il ritorno in patria” Sebald tekee nostalgiantäyteisen vierailun lapsuuden kotikaupunkiinsa Wertachiin, tässä vain ”W.”, jossa Sebald ei ole käynyt lapsuusvuosiensa jälkeen. Sebald muistelee kylän asukkaita ja erityisesti metsästäjä Schlagia, jonka kohtalo peilaa Kafkan metsästäjä Gracchusta.

Kaikkineen Huimaus on omintakeinen teos. Se ei minua vielä täysin hurmannut, mutta jotain kiehtovaa Sebaldin tyylissä on. Seuraavaksi tartun sitten Saturnuksen renkaisiin, jota kai pidetään yleisemminkin Sebaldin parhaana teoksena. Oli tämäkin mielenkiintoinen, etenkin Sebaldin henkilökohtaisemmat osuudet erottuvat teoksesta edukseen. Suomessa Sebaldiin tartuttiin vasta tämän kuoltua; viimeiseksi jäänyt Austerlitz oli ensimmäinen suomennos, mutta sittemmin Oili Suominen on suomentanut kaikki Sebaldin proosateokset. Suomennoksesta ei ole pahaa sanottavaa. Runoja ovat suomentaneet Kari Aronpuro, Tuomo Holopainen ja Jaakko Salemaa.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Jyri Vartiainen: Sanon vielä tämän
Teos, 2024
137 s.

Runoilijanakin kunnostautuneen Jyri Vartiaisen Sanon vielä tämän on kokoelma pieniä kirjoituksia. Novelleiksikin nämä ovat vähän lyhyenpuoleisia, jutut ovat pisimmilläänkin muutaman sivun katkelmia. Lastuja, siis? Juttujen otsikot ovat enimmäkseen ytimekkään yksisanaisia, eikä itse kirjoituksissakaan innostuta kovin vinhasti revittelemään. Ollaan hyvin arkisten ja yksinkertaisten asioiden äärellä.

Kokoelman aloittava ”Luostari” on suorastaan pitkä kertomus, siinä on jopa kaksi osaa. Ensin kuvataan koirien haukkumista, hellettä ja yksinäisen miehen elämän järjestystä. Aamupala, kuntopyörä, punnerrukset ja vatsalihasliikkeet, suihku, kirjoitustöitä, lounas aina samassa lounasravintolassa, lisää töitä, kiikkumista pihakeinussa. Toisessa osassa pohdiskellaan edelleen haukkuvia koiria, luetaan hetki kirjaa, käydään kaupassa ja kävelyllä ja käydään taas suihkussa masturboimassa ja peseytymässä. Siinäpä se.

Tällaista vähäeleistä ja pieniin asioihin keskittyvää tarkkaavaista kuvausta Sanon vielä tämän on täynnä. Minulle tulee tästä mieleen lähinnä Maarit Verrosen novellistiikka. Verrosen ulkopuolisuuden kuvaukset ovat kuitenkin kautta linjan kiinnostavampia kuin Vartiaisen tekstit. Näen, että näissä on taidokkuutta, tarkkaa havainnointia ja selkeää yksityiskohtien piirtämistä, mutta minun oli hyvin vaikea löytää teksteistä sellaista tarttumapintaa, joka olisi saanut kiinnostumaan niistä enemmän. Luin kokoelman läpi lopulta kovin mekaanisesti.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Heikki Rönkkö: ASDF Boot
Éditions Schméditions, 2018
72 s.

Heikki Rönkön sanaton sarjakuva ASDF Boot kuvaa perhe-elämää sukellusveneessä postapokalyptisessä maailmassa. Sen aloituskohtauksessa laiturilla aikaansa viettävät rähjäiset selviytyjät ilahtuvat, kun paikalle saapuu sukellusvene. Tunnelma kääntyy nopeasti, kun sukellusveneen kapteeni, perheen isä, ampuu selviytyjät. Isä ja äiti käyvät nopeasti kippaamassa raadot mereen ja sen jälkeen perheen kolmoset kutsutaan kantamaan selviytyjien tavarat sukellusveneeseen.

Että sellaista perhe-elämää. Ligne claire -tyyliin piirretty sarjakuva näyttää leppoisalta, mutta on aiheiltaan synkänpuoleinen. Perhe-elämä ydintuhon jälkeisessä maailmassa ei ole helppoa, varsinkin kun sitä joutuu elämään kulahtaneessa sukellusveneessä. Äidin alkoholinkäyttö on perheelle ongelma, eikä isäkään kovin hyvinvoivalta vaikuta. Perheen tilanne kärjistyykin albumin aikana lopullisella tavalla.

Sanattomuus – ja äänettömyys, ei tässä äänitehosteitakaan ole – luo omaa kummallista tunnelmaansa. ”Seikkailukertomus ilman seikkailua ja komedia ilman huumoria”, olen nähnyt tätä kuvailtavan, ja se on osuva kuvaus. ASDF Bootin tunnelma on todella vino. Kannattaa tutustua, sen verran herkullisella tavalla oudosta teoksesta on kyse.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Petteri Kantola: Ajan kanssa : Kesäni Marcel Proustin seurassa
Suuri Kurpitsa, 2016
80 s.

Tämä satunnainen kirjastolöytö piti tietysti napata luettavaksi, kiitos Proust-viittauksen. Petteri Kantolan esikoisteos on todella kauniisti piirrettyä sarjakuvaa, joka keskustelee Proustin kanssa. Kirjan päähenkilö, vähän kummallisen näköinen suuton mies, haluaa paeta eroaan jonnekin, missä voisi vain olla. Vastaus löytyy yllättävästä perinnöstä: mies perii setänsä talon, jossa on viettänyt lapsena kesiä.

Mies pakenee setänsä talolle ja pakkaa mukaansa Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan – ehkä tämä on tilaisuus lukea Proustit läpi. Kadonnutta aikaa etsimässä kuvastaa vapautta ja aikaa. Talolla kohdataan sedän kasvattihirvi Muussi, naapurissa asuva omaperäinen astrofysiikan professori ja löytyypä puuhun kiivenneenä itse Marcel Proustkin, jonka kanssa käydä keskusteluja asioiden olemuksesta.

Pakko myöntää: sarjakuvan tarina ei lopulta puhutellut. Yksi tekijä tässä on se, että tekstiä on runsaasti ja tekstaukseen valittu kirjasin on suoraan sanottuna aivan kamala. Se on vaikealukuinen ja sekavan näköinen. Lukeminen on raskasta. Eksyksissä olevan miehen pohdiskelu elämästä Proustin kanssa ei ehkä muutenkaan niin sytytä.

Kuvituksen osalta Ajan kanssa on kuitenkin hienoa työtä. Kantolan herkkä vesiväriväritys on todella kaunista, omalaatuisen kuvakulmien käyttäminen virkistää ja ääriviivoja käytetään taiten kuvaamaan ajan kulumista. Esikoisteokseksi Ajan kanssa on kuvitukseltaan huikean hienoa työtä. Sen vuoksi sitä kelpaa kyllä suositella, vaikka tekstipuoli ei niin sytyttänytkään.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Susanna Kesänen: Ja 10 muuta joita en muista
Omakustanne, 2021
96 s.

Susanna Kesäsen sanaton sarjakuva Ja 10 muuta joita en muista jättää lukijalle tulkinnanvaraa. Tarinassa ilmeisesti joku murtautuu autiotaloon ja löytää sieltä laatikollisen vanhoja valokuvia. Niitä tutkaillaan ja kerronta kenties laajenee kuvaamaan laajemmin kuvien kuvaamaa mennyttä elämää – sitä on vaikea sanoa, koska asioiden konteksti ei sinänsä samanlaisista kuvista aukene.

Sekalaisen kuvavirran tulkitseminen ei kovin selkeää tai kiinnostavaa tarinaa mielessäni muodosta. Vaikka ei kai siinä – jos katselee jonkun tuntemattoman ihmisen valokuvia, eihän niistäkään sen kummempaa tarinaa synny, on vain irtonaisia kuvia, joille voi mielessään sommitella jotain kontekstia ja kehystä. Jos Kesänen on pyrkinyt tällaiseen vaikutelmaan, siinä on onnistuttu.

Osin syy, miksi en tälle kirjalle syttynyt, on valitun kuvitustyylin. Teos on mustavalkoista lyijykynäpiirrosta. Tämä tekniikka ei minua puhuttele koskaan: lyijykynillä tehtyjen ja raskaasti väritettyjen teosten harmaus on yksinkertaisesti liian ankeaa. Taitavasti Kesänen toki piirtää ja sommittelussa ja asettelussa on oivallusta, mutta en pääse lyijykynäkuvituksen harmaudesta yli. Minua tämä muistojen ja valokuvien kimara ei siis saanut innostumaan.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Instagramissa olen @mikko_lukee.